MIHIN KATOSI PAULIINA?

Suunnittelin kirjoittavani viimeisen kahden viikon aikana vaikka mistä. 

Makoilin eräänä kirkkaana iltana sellaisen leveän lankun päässä, josta tavataan hypätä uimaan, ja katselin taivaalle. En ole ikinä nähnyt niin paljoa tähtiä. Niitä oli joka puolella. Oli pieniä ja suuria, valtavia ryppäitä ja sellaisia, jotka ylhäässä yksinäisyydessään tuikkivat kirkkaasti. Jos olisin joskus tutustunut paremmin tähtikarttoihin, osaisin ehkä luetella ne nimeltä, mutta en osaa. Osaan kuitenkin sanoa sen, että se oli yksi iloa tuottavimmista hetkistä koko viiden viikon aikana. Muistan ajatelleeni, että haluan kirjoittaa siitä, miten joskus ne ohikiitävimmät hetket ovat niitä, joita muistelee monia vuosia jälkeen päin. Ajatus katosi päästäni yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

Muutama päivä myöhemmin yksi hieman löyhällä moraalikäsityksellä varustettu saksalainen nainen meni ja varasti nahkasandaalini bungamme rappusilta, samaan aikaan kun minä vetelin sikeitä rappusten toisessa päässä. Yhden silminnäkijän turvin sain kuitenkin kuulla tapahtumat heti herättyäni ja kävin kysäisemässä naiselta, voisikohan hän ystävällisesti palauttaa omaisuuteni. Keskustelun jälkeen en enää ollut edes kiukkuinen menetetyistä sandaaleista vaan siitä, miten helposti ja röyhkeästi toiset ihmiset pystyvät valehtelemaan. Kuten arvata saattaa, en ole nähnyt kenkiäni sen koomin. Muistan ajatelleeni, että haluan kirjoittaa monenkirjavista ihmisistä, joihin reissun päällä väkisinkin törmää. Myös niistä, joiden kanssa ei edes haluaisi kohdata.

Muistan ajatelleeni, että haluan kirjoittaa, kuvata ja jakaa, mutta minä jollain tapaa katosin. 

Katosin tuijottamaan aamuauringon lempeässä valossa virtaavaa jokea. Katosin mopon takapenkille, nauttimaan poltteesta olkapäillä ja maisemista, joita en edes yrittänyt ikuistaa, sillä se tuntui mahdottomalta. Katosin riippumaton syövereihin, päiväunien maailmaan ja jokaiseen miljoonaan kertaan, kun pulahdin uimaan. Katosin nauruun, hämmästykseen ja ihmisiin.

Katosin siihen ajatukseen, että kohta tämä kaikki on taas ohi.

Ja miten omituiselta se nyt tuntuukaan, kun kaikki on, ainakin taas hetkeksi, ohi. Tuntuu, että ehdin kadota niin syvälle, että palaaminen takaisin tuntuu paljon raskaammalta kuin sandaaleja voihkivat turistit tai piinaavat vatsataudit. Tuntuu omituiselta, että kulttuurishokki yllättää minut nykyään aina vasta silloin, kun palaan kotiin.

Se saa miettimään, että onko koti oikeassa paikassa. 

Palailen linjoille, kun olen selättänyt tämän omituisen irrallisen tunteen, jonka kotiin palaaminen aiheutti. Ja lupaan myös, että silloin kirjoitan jotain, josta saa tolkkua. Niin minä itse kuin tekin. Sillä uskokaa tai älkää, mun aikeeni oli tänäänkin vain selittää, miksi ei ole kuulunut. Melankolinen luonteeni vain on vähän turhan hallitseva aina, kun ilmaisen itseäni kirjoitetuin sanoin.