Kuvasaalis tuolta mun pidennetyltä joululomaltani jäi tällä kertaa aika laihanlaiseksi ja siihen on oikeastaan kaksi syytä, joita kumpaakin pidän hyvin järkeenkäypinä.

Ensinnäkin on pakko mainita se, että Jere meni ja osti itelleen ehkä maailman sympaattisimman moottoripyörän. Moottoripyörä tuntuu itseasiassa terminä hieman vieraalta, sillä puhumme sellaisesta Vietnamista tuodusta pappamoposta, joka bensankulutuksesta päätellen kävi pyhällä hengellä ja jonka pikku vikojen korjaaminenkin maksoi joka kerta alle dollarin. Ja koska oli mopo ja kuski, niin suurimman osan päivää istuin pappamopon pitkällä nahkapenkillä suu muikeana.

Pidin ajelusta enemmän kuin olin ikinä saattanut kuvitella. Ja siis kuvittelusta on pakko puhuakkin, sillä olen istunut kaksipyöräisen kyydissä aikaisemmin sen verran monta kertaa, että yhden käden sormet riittävät vallan mainiosti. Koin mieletöntä euforiaa, kun aurinko paahtoi olkapäitä, maisemat vaihtuivat yksi toisensa jälkeen ja päämäärä oli tuntematon. Ja koska pieni pessimisti sisälläni haluaa löytää tästäkin asiasta sen negatiivisen kääntöpuolen, niin se olkoon se, että mopon kyydissä ei tullut mieleenkään kaivaa kameraa esiin. Jos se edes oli mukana. Harvemmin oli.

Toiseksi kompastuskivekseni mainittakoon se, että en yksinkertaisesti osaa tallentaa Kambodzan kauneutta kuviin. En vaikka kuinka hitto yritän. En saa kerrottua niillä kuvilla sitä, mitä silmilläni näen. Ja se jos mikä lannistaa ja saa kamerankin mököttämään laukun uumenissa.

Mutta joitain kuvia sentään tarttui mukaani. Joitain pieniä hetkiä vain, auringonlaskuja ja nousuja, viidakkoa silmänkantamattomiin tai omia varpaitani onnellisesti heilumassa. Tässä niistä muutamista ensimmäiset.