Terveisiä Kampotin lämmöstä. En tiedä verottiko naista flunssa, piinallisen pitkä siirtyminen kotosuomesta tänne leppoisaan ympäristöön vai mikä, mutta piru olen ollut väsynyt. Tänään alkaa ajatus kulkemaan jo sen verran joutuisasti, että sain istutettua itseni jo koneellekkin.

Oli jollain tapaa lohdullista palata. Kun viimeinen lento alkoi laskeutua ja kone kallistui sen verran, että näin virtaavan Mekongin ja sen varrelle ripotellut talot peltoineen, meinasin päätää jopa pienen itkun. Toisen silloin, kun hulluna kaahaava minivan suhasi keskellä pieniä kyliä ja maisema alkoi näyttää tutulta. Oli hyvä palata, sitä se oli.

Jollain tavalla tämä loma tuntuu erilaiselta. Vihdoin on päässä ajatus, että ei ole kiire. Aamukahvia voi juoda pitkän kaavan mukaan, iltaa viettää pötköttämällä penkillä, syömällä lounaan kahdessa osassa ja nauttia ihmisistä ympärillä. Ei ole kiire nähdä tai kokea, mikä on itselleni varsin vieras olotila. Näin jo ennakkoon painajaisia, että en ole saanut mitään tehtyä lomani aikana. En yhtäkään kuvaa kuvattua.

Mutta juuri niin tässä taitaa käydäkkin. En kaipaa juuri nyt uusia valokuvia, en miljoonaa nähtyä paikkaa. Kaipaan rauhaa ja rentoutta. Olla itselleni lempeä. Niin ajattelin tehdä myös nyt ja sulkea koneen kannen. Heittää ohuen kimonon niskaani ja lähteä kaupungille. Katsella Kampotin auringonlaskua, joka on aina yhtä pastellisen kaunis. Mennä pieneen kojuun, tilata ruokaa ja ihan vain hengähtää.