MALTTAMATON REISSUHAAVEILIJA

Viikko siihen sitten olisi. Viikko, että istahdan lentokoneeseen, katselen ehkä kliseisesti ikkunasta ulos ja mietin että morjesta vaan tuisku ja tuuli, pidän teistä nyt pienen tauon. Kurkkasin tuossa äsken Kambodzaan luvattuja lämpötila ja sellainen yli kolmekymmentä astetta ja jumalattomat ilmankosteudet kuulostaa vain ja ainoastaan hyvältä.

Odotan kuumeisesti, että pääsen pulahtamaan Mekongiin, pukeudun ensimmäiseen käteen sattuneeseen hippirytkyyni ja kiristän riippumaton nyörit johonkin varjoisaan paikkaan. Tilaan ehkä vadillisen hedelmiä tai jääkahvin ja luen jonkun mukanani raahaamaan kirjan. Tai sitten ihan vaan olen ja möllötän. Mietin, miten onnekas sitä pieni ihminen joskus onkaan.

Tiettekö, rentoudun vaan ja unohdan tämän syksyn, joka on omalla tavallaan ollut todella kammottava.

Oletin, että jännittäisin reissua ihan mielettömästi, mutta olen lähinnä malttamaton ja pirun onnellinen. On vähän sellainen olo, kun olisi menossa kotiin, vaikka se järjetön ajatus onkin. Huomaan jännitykseni lähinnä öisin, jolloin näen mitä ihmeelisimpiä unia. Joskus olen takaisin kotona, mutta en muista reissusta mitään. Tai tajuan, että en ole ottanut ainuttakaan kuvaa. Tai sammutan viidakkopaloa jollain säälittävän kokoisella ämpärillä. Yhtenä yönä etsin paniikissa kahvikojua, mutta ne olivat kaikki kadonneet tuhkana ilmaan. Alitajunta siis ilmeisesti prosessoi jotain, mitä valveminäni ei huomaa laisinkaan.

Mutta nyt, nyt ajattelin lopettaa jälleen reissuhaaveiluni ja teidän altistamisenne sille ja menen purkamaan ja pakkaamaan reppuni noin sadannen kerran. Niin kiva idea kuin onkin lähteä ainoastaan pikkuisella Kånkenilla, niin on se myös aika haasteellista. Varsinkin muijalle, joka yrittää kokoajan ottaa vähän enemmän vaatteita mukaansa mitä alunperin ajatteli.