Paras havahtuminen hetkeen: himoitsen omia vanhoja asujani.

Ei, en todellakaan niitä kolmen tai neljän vuoden takaisia, jolloin oma tyyli tuntui olevan vielä niin hukassa, että päältä saattoi löytyä mitä vain. Hopeanhohtoiset remmisandaalit, neonvihreä paitapusero tai oikeasti, ihan mitä vain. Kreisivaatteiden ostelu on jäänyt historiaan ja olen astunut ”tylsälle” harmaalle alueelle. Siis sellaiselle, kun vaatekaapin kuteita voi käyttää vähän missä tahansa oikealla yhdistelyllä ja mikä parasta, ne ovat omalla tavallaan niin ajattomia, että jaksan katsella niitä vuodesta toiseen.

Olen myös ymmärtänyt, että tämä on juuri se, mitä pukeutumiseltani haluan. Ei, en ole kovin trendikäs, se on pakko myöntää. Mutta sen sijaan oon uskollinen omille mieltymyksilleni. Ja kyllä mä pidemmän päälle otan mielummin tylsän ja ajattoman, kuin sen hulluna kuteita ostelevan Pauliinan. Tuon jälkimmäisen jälkiä korjailen meinaan edelleen, tyhjentäen vaatekaappia ja tuutaten niitä kierrätykseen. Vihdoinkin alkaa parin vuoden operaation jälkeen olemaan kaapeissa hieman väljempää.

Mutta niin, tässäpä ne kuvat, josta tämäkin aivopieru sai alkunsa:

Mustaa nahkaa, mustaa pörröä, mielenkiintoinen kuosi. Hattu, jota kutsuttiin leikillään Indiana Jones-hatuksi. Muutama rannekoru ja niin leveän onnellinen virne, etten edes pystynyt katselemaan sitä, vaan valitsin ainoastaan kuvia, jossa se on rajattu pois.

Ehkä etsin sitä virnistyttä mieluummin, kuin uutta villakangastakkia tälle talvelle.