Muistatteko vielä mistä kirjoittelin teille melkeinpä kaksi kuukautta sitten? Siitä, miten otan osaa valmennuskurssille nimeltä Unelma Itsestä. Käykää lukemassa aikaisempi juttu täältä, jos se on sattunut menemään ohi.

Lupasin palata asiaan ja niin minun pitikin, jo kolme viikkoa sitten. Mikäkö sitten kesti?

No se, että tunsin jollain tavalla epäonnistuneeni valmennuskurssin kanssa. Kyllä, äärimmäisen hassu ajatus epäonnistua, kun on oikeasti vain etsimässä itseään. Ero, kiireinen arki koulun ja töiden sekamelskassa painoivat kuitenkin niin paljon, että jäin niin sanotusti jälkeen ja se sai hetkeksi mut lannistumaan.

Alku meni loistavasti. Pyhitin jokaisesta illasta tunnin siihen, että hörpin teetä ja keskityin valmennuskurssilla käsiteltäviin asioihin. Kirjasin ruokiani ja huomasin, että aika turhasta olen ollut huolissani. Ravinto kun on niin iso osa minua, ollut jo pitkään. Joogakin tuntui taas mahdottoman hyvältä, kun osasin sille vaan raivata aikaa. Sitten tuli takapakkia, lähinnä niiden henkisten asioiden kanssa. En tiedä johtuiko se siitä, että olen tosiaan ollut aivan järjettömän kiireinen. Aivan järjettömän väsynyt ja aivan järjettömässä tunteiden vuoristoradassa yhä vain edelleen.

Lopullinen seinä tuli vastaan, kun kahden peräkkäisen viikon aiheet tuntuivat niin kipeiltä, etten pystynyt lukemaan otsikkoa pidemmälle. Tiedättekö, pelotti. Annoin itselleni vähän aikaa ja palasin tehtävien pariin vasta kun minusta tuntui, että kykenen. Eivätkä ne olleet mitenkään vaikeita. Ei mikään oikeasti ole.

Joidenkin asioiden kanssa tarvitsee vain hieman kauemmin aikaa. Tarvitsee ottaa rauhakseen, vaikka se välillä niin vaikeaa onkin.

Enkä mä mitään epäonnistunut, mulla vaan kesti hetken, että kykenin käsittelemään asioita, jotka tuntuivat haastavilta. Tuon ajatuksen kanssa olen lähtenyt taas liikkeelle, edelleenkin kohti sitä jonkinlaista unelmaa itsestäni. Se kun oli kaiken tämän takanakin. Löytää unelmia, joita kohti rynniä, vaikka sitten ihan rauhakseen.

*yhteistyössä Tuuli Kaunisluonto