Elän tällä hetkellä sitä vaihetta, jossa etsin itseäni, jälleen kerran.
Olen useaan otteeseen lähiviikkoina sanonut, että tuntuu, kuin en eläisi itse omaa elämääni. Kuin tarkkailisin sitä jostain kaukaa, ehkä linssin läpi. Kuin nuo kuvissa näkyvät, kotiini pystytetyt kamerat olisivat siellä kokoajan. Ja sitten minä katselisin sitä, mitä niihin on tallentunut. Mietin, että miten tuo kaikki tapahtuu. En minä halua, että näin käy. Ja silti vain näen itseni heräämässä kuudelta aamulla, istumassa luennoilla ja haahuilemassa vailla mitään päämäärää, täysin onnettomana.
Elämä ei yksinkertaisesti tunnu hyvältä. En halua nähdä tätä vaiheena, joka menee ohi, kunhan odotan tarpeeksi kauan. Haluan nähdä tämän vaiheena, jolloin teen asialle jotain. Etsin sen, mistä tulen onnelliseksi, enkä odota sen hyppäävän syliini.
Minä olen aina ollut levoton. Se on ollut osa luonnettani niin kauan kuin muistan, enkä edes haluaisi sitä pois jos niin voisin päättää. Se on vienyt mua minne sattuu, estänyt mua sitoutumasta mihinkään, mikä voisi viedä pois multa mahdollisuuksia lähteä taas jos mieli tekee. En ole ikinä haaveillut perheestä, en omasta asunnosta tai asettumisesta aloilleni.
Nykyinen olotila tuntuu itseni huijaamiselta. Huijaan itseäni sanomalla, että elämässä on aikaa. Mihinkään ei ole kiire. Mutta mitä jos olisikin? Jos olisi mieletön kiire toteuttaa kaikki unelmat, nyt ja tässä? Mitä sitä tekisi?
Minä laittaisin koulun tauolle ja varaisin lentoliput. Pakkaisin reppuuni kynän ja paperia. Ehkä piirtäisin tai ehkä kirjoittaisin, sitten kun löytäisin taas paikan, jossa haluaisin olla.
Lähtisin pois.