Tuolta seinältä, joka on ehkä yksi vaikeimmista kohdista kuvata aina niin omituisen valon takia, lähti eilen lipasto. Se raahattiin tänne läheisestä kierrätyskeskuksesta alle vuosi sitten ja nyt sen raahasi pois samat kaksi ihmistä. Jäljelle jäi vain aukko, kolo, jonka halusin kiireesti täyttää, ihan kuin se täyttäisi samalla jotain muutakin. Kolon minusta.

Nostin siihen valkoisen penkin, sen saman, joka oli edellisessä kodissani sohvapöytänä. Pyyhin siitä ullakon pölyt, nostelin sen päälle hajanaisia esineitä. Ihan vain, että se näyttäisi olleen siinä aina. Penkki on vielä omituisen näköinen, niin kuin aluksi kaikki uudet huonekalut. Mutta alan tottumaan siihen.

Ero, siihen en ole vielä tottunut. Yritin tänään kyllä kovasti. Vietin päivän kotona siivoten ja jammaillen musiikin tahdissa. Kaivoin imurinkin kaapista. Söin aamiasta niin hitaasti kuin vain kykenin ja luin kirpputorilta eilen ostamaani Coelhoa. Oletan, että niin viisas mies saa ajatukseni takuuvarmasti jonnekkin muualle.

Kaikki tuntui olevan ihan normaalisti. Tai ei nyt ihan, mutta melkein. Sitten fillaroin Hakaniemeen, istahdin joogasalin lämpöiseen syleilyyn ja venyttelin stressistä jännittyneitä jäseniäni. Se auttoi. Niin paljon, että loppurentoutuksen aikana huomasin itkeväni.

Takaisin tullessani ymmärsin, ettei mun tarvitse täyttää yhtäkään koloa. Ei mun tarvitse manipuloida omaa päätäni tuntemaan jotain muuta kuin mitä se nyt haluaa tällä hetkellä tuntea.

Ajattelin tuntea vaan ja itkeä jatkossakin vähän sopimattomissa paikoissa.