En tiedä muusta valtakunnasta, mutta Helsingissä on ollut tänään erityisen kurja sää. Tukka lähtee päästä, jos sattuu uskaltautumaan pihalle asti ja sade hakkaa raivokkaasti ikkunaan, on hakannut koko päivän. Harmaa taivas repesi päivällä ehkä puoleksi tunniksi ja näytti, että kyllä se aurinkokin täällä jossain kaiken usvan takana luurailee, mutta ei oikeastaan halua tulla esiin. Yksi positiivinen asia tuossa säässä kuitenkin on, siis tuon hetkellisen auringonpilkahduksen lisäksi.

Se vastaa täydellisesti mielialaani.

Olen lähipäivinä punninnut taas harvinaisen tarkkaan omia tunteitani, fiiliksiäni. En löydä niistä juuri mitään, johon haluaisin tarttua, paitsi yhden, johon en voi. Koko elämä, johon olin tottunut mureni hetki sitten ja se mitä siitä jäi jäljelle tuntuu ihan mielettömän turhalta.

Minulla on ainoastaan yksi asia, noiden kaikkien muiden sekavien ajatuksieni lisäksi, jonka haluaisin toteuttaa. Haluaisin myydä kaiken turhan, pakata loput. Varata lentoliput. Ehkä Lissaboniin, ehkä Kambodzaan. Jonnekkin, jossa on lämmin. Tekisi mieli kadota ja kuitenkin olla olemassa. Haluaisin ottaa lomaa elämästä, jota tunnun tällä hetkellä seuraavan sivustakatsojana. Tekisi mieli tehdä ja kokea niin paljon kaikkea, että lopulta jokin tuntuisi hyvältä. Ja sitten samalla käpertyä tuonne sohvalle kuuntelemaan sitä ikkunaan hakkaavaa sadetta.

Tahdon löytää itseni kaikkien näiden murheiden alta. Vaikeinta on, että minun tarvitsee kaivaa ihan itse itseni esiin. Mieli on maassa tai oikeastaan se kieriskelee jossain kuraojassa pääsemättä ylös. Se näkyy kaikessa, täälläkin. Odottakaa vielä hetki, kyllä minä vielä itseni löydän.