Voi maanantai. Se päivä viikosta, kun tuntuu, että joku olis maagisesti suorittanut edellisen yön pimeinä tunteina lobotomian. Aivotoiminta on ollut tänään yhtä vilkasta kuin kastemadolla, mutta olen mä sentään jotain saanut aikaiseksi.

Niinku esimerkiksi tehnyt töitä, kokannut soijarouhebolognesea, pessyt pyykkiä ja toiminut ensteks parhaana polkupyörämekaanikon apulaisena. Nyt olis taas minun mammiksessani uudet nakit ja kirsikkana kakun päälle kaikkia iloisesti loistavia (lasten) heijastimia pinnoissa välkkymässä.

Kaiken tämän erittäin raskaan aktiviteetin lisäksi muokkasin myös rutosti kollaaseja lähipäivien instagram-kuvista. Ihan vain siksi, että lobotomiani estää multa nyt minkäänlaisen muun postauksen kirjoittamisen. Ei sillä, että täältä muinakaan päivinä mitään kovin järkevää löytyisi.

Mutta niitä kuvia.

Instagram on kyllä jännä paikka.

Tuun melkein itsekin itselleni vähän kateelliseksi katsellessani noita kuvia. Onneksi sentään omassa tapauksessani tiedän, että tuonne tallentuu vain ne kauneimmat ja parhaimmat hetket. Mutta jestas, kun törmää sellaisen ihmisen kuviin, jota ei tunne. Tulee vain olo, että onpa tuo täydellinen.

Sillä ei taida olla maanantaisin lobotomia-aivoja.