Mä oon tottunut saamaan hieman ihmetteleviä katseita silloin tällöin. Kaikista parhaimmat antaa useimmiten rakas ystäväni Jenni, jolle selitän suu vaahdossa koulupäivien lomassa yhtä sun toista. Yleisimmin kaava menee niin, että oon viettänyt taas edellisen yön lukien vaikkapa uusia tutkimuksia joidenkin ravintoaineiden imeytymisestä tai siitä, miten jokin vaikuttaa johonkin. Sitten mä hurahtaneena sepitän asiaa aamujunassa, samalla kun toinen katselee mua vastapäätä ja mitä luultavammin miettii että ”onkohan tolla taas kaikki ihan kunnossa?”

Muistan saaneeni moisen katseen myös viime keväänä, kun kerroin ostaneeni Tarot-kortit. Olin pohtinut sellaisten hankintaa jo aikaisemminkin, mutta ostopäätös syntyi vasta, kun kohtasin nämä Monkin mitä makeimmin kuvitetut kaverit.

Ihan hirveesti en oo kyllä noilla ennustellut. Raahasin Jere-poloisen viime keväänä mun kanssani kirjastoon ja lainasin oikein sellaisen kirjankin, jonka avulla vois oppia ennustamaan. Koekaniini oli muistaakseni Laura, mutta puolet ajasta meni kirjan lukemiseen, puolet hysteeriseen hihittämiseen.

Ei tullut ennustajaeukkoa minusta. Kovin yllättävää. Jotenkin taidan nyt ymmärtää paremmin ne Jenninkin ilmeet. Tai ainakin sen syvän huokaisun kun kerron udesta innostuksestani…

*Ajastettu