Kuva on vuoden takaa, jolloin tuo paita toimi motivaattorina nostaa perseensä sohvalta ja lähteä salille hikoilemaan. Muutamia viikkoja tämän jälkeen muistan löytäneeni itseni jälleen sohvalta. Tällä kertaa ärsyyntyneenä koko hiton television olemassa olosta.

Miksi se on tuossa? Mitä mä sillä teen?

Se oli siinä siksi, että niin vain kuuluu olla. Tässä maassa kuuluu olla televisio joka kodissa ja jos ei ole, niin sitä tunnutaan ihmettelevän. Ja mä en tehnyt sillä yhtään mitään. Mä täytin sillä kodissa vallitsevan hiljaisuuden, loin taustahälinää. Tai sitten mä tapitin sitä illalla väsyneenä viltin alla, kun mikään muukaan ei tuntunut houkuttelevan enempää.

Telkkarin heivaaminen on yksi parhaimpia päätöksiä, joita oon hetkeen tehnyt. Siitä on nyt noin vuosi, joten asiaa alkaa olla aika turvallista tarkastella. Mitä mä olen menettänyt? No en oikeastaan mitään. Mulla on tasan yksi sarja, jota olisin halunnut seurata, mutta senkin siskoni talletti ja väijyttiin se joululomalla pois suklaata mussuttaen. Joskus kipeänä tai oikein tylsyyksissäni olen kaivallut yle areenasta jonkun sarjan, jota olen vahdannut muutaman kerran. Poikakaverin kanssa katsellaan välillä läppäriltä elokuvia. Mutta mä käyn paljon mieluummin elokuvateatterissa. Mitä mä olen saanut? Rutkasti aikaa. Sitä ei oikein edes tajua, kuinka paljon sen television ääressä tulee vietettyä aikaa. Ehkä se on tunti, ehkä enemmän tai vähemmän. Mutta sillä ajalla tekee aika paljon.

Ehtii käydä kävelyllä, tiskata, lakata varpaankyntensä tai esimerkiksi jutella sen ihmisen kanssa, joka istuu siinä sohvalla vieressä. Musta omalla vapaa-ajallaan pitäis olla ainakin suurimmaksi osaksi jotain muutakin tekemistä, kuin telkkarin vahtaaminen. Edes välillä.

Ja ei, telkkari ei tule meidän talouteen takaisin. Ei ainakaan kovin heppoisesti.

*Ajastettu