TBT: VIHDOINKIN VALOA

Mulla on sellainen hassu muistikuva, että viime vuoden helmikuun, tai oikeastaan sen taittuminen maaliskuuksi oli jotenkin kovin erityinen. Silloin tuntui, että pitkä ja pimeä talvi oli vihdoin selätetty. Että pikku hiljaa valo lisääntyi, täytti mun Hermannin kotikoloni ja pumppasi lisää energiaa tukkoiseen päähän. Vihdoin sai antaa itselleen luvan odottaa kevättä. Postauksen kuvat on otettu juurikin noina päivinä ja jotenkin tulin hyvälle mielelle, kun vain katsoinkin niitä.

Muutama vuosi sitten rakastin syksyä. Ehkä se johtui uuden kouluvuoden aloittamisesta, kirpeistä päivistä, jolloin saattoi aamulla kietoutua paksuun kaulahuiviin ja päivällä nauttia vielä auringon lämmöstä. Pukeutua kerroksittain ja katsoa, kuinka ruska alkoi levitä ympärille. Vanhemmiten kuitenkin huomasin, että syksyllä oli muhun käänteinenkin vaikutus. Sen mukana alkoi tulla loputon väsymys.

Väsymys on saatu jotenkin hallintaan, mutta silti olen alkanut kääntyä kevään puolelle. Muistelen viime kevättä varsinkin jollain tapaa hieman taianomaisena aikana. Muistan kuivat kadut Helsingistä ja tunteen, kun joutui ensimmäistä kertaa kaivamaan aurinkolasit nokkansa päälle. Siksi mua vähän harmittaakin, että tänä vuonna missaan kevään osittain. Vaikka tuleehan noita.

Tai sitten pidetään peukut pystyssä, että tänäkin vuonna kevät tulisi salakavalasti aikaisin ja maaliskuun alussakin ehtisi hieman nauttia kevään ensimmäisistä tunnelmista.