Olipas mukavaa lukea teidän vastauksianne Olia-kisaan! Tällä kertaa arpaonni suosi Jaanaa, jolle naputtelin juuri äsken viestiä. Tsekkaapa siis sähköpostisi!
Kaikille muille haluaisin toivottaa mahtavaa lauantaita! Meikä tuli juur töistä ja ajatteli painua tyttöjen kanssa saunaan ja syömään. Ei paskempi tapa viettää vimoista viikonloppuaan Forssassa ennen reissua.
Pian bloginaapurikseni muuttavalla Nooralla oli blogissaan hauska TBT-haaste, joka nimensä mukaisesti pitäisi varmaankin julkaista torstaina. Mutta koska olen aina ollut astetta kapinallisempi tapaus, ajattelin aloittaa tällä perjantain. Haaste meni yksinkertaisuudessaan näin:
”Avaa tietokoneesi kuvatiedostot. Valitse kansioista järjestyksessään viides. Avaa se. Valitse kansion viides kuva ja kerro tarina sen takaa.”
Kuva on otettu viime kesäkuun alussa, päivänä, jolloin muistan olleeni onnellinen. Sellaisella pirskahtelevalla tavalla ihan mielettömän onnellinen. Asettelin lehden Hermannin kotini hyllylle kuin taulun. Olin kuljettanut sen hetkeä aikaisemmin kotiin rullalla, niin ettei se vain rypistyisi. Sain sen pojalta, jota silloin en uskaltanut vielä kutsua poikaystäväkseni, koska jokin lehdessä ilmeisesti muistutti minusta. Lehti löytyi Vallilan kirjastosta, samalla reissulla kun lainasin pinkan kirjoja, joihin uppouduin pitkinä lämpiminä päivinä. Muistan erään novellikokoelman, jota luin läheisellä kalliolla turbaani päässäni ja nektariinin maku suussani. Lehteä en tainnut lukea ollenkaan, se lämmitti mieltäni ihan vain olemalla tuossa hyllyllä.
Mikä on teidän viidennen kuvakansion viides kuva?
Riitti sitä valoa ina tällekkin päivälle, vaikka taivas onkin harmaa ja kevät tuntuu paljon kaukaisemmalta kuin päivällä julkaistussa postauksessa, jonka viime helmikuiset kuvat ovat kevättä pullollaan. Ei siksi, että kadut kylpevät loskan sijasta hiekoitussepelissä tai siksi, että meinasin läkähtyä kun erehdyin eräs päivä laittamaan pipon päähäni. Kai se on vaan tuo valo, jota juurikin voi saada inan kotiseinien sisälle, jos pääse lähtemään koulusta normaalia aikaisemmin.
Tänään tuona lyhyenä valoisana hetkenä sain kuvattua lautaseni sisällön. Ei siksi, että siinä olisi mitään ihmeellistä, vaan siksi että voin. Minä, kamera ja luonnonvalo ollaan viime viikkoina oltu yhtä mahdoton yhtälö kuin aamu ilman herätyskellon pirinää. Siksi päätin jakaa tuon mahdottomuuden teillekkin.
Minun lautaselleni pääsi tänään kasvismunakas kera fetajuuston ja mustapapujen. Päälle muutama lehti rucolaa, jonka Laura kiikutti eilen mukanaan, kun saapui punkkaamaan luokseni Vallilaan. Ovat kummatkin aika piristäviä tapauksia, sekä paras ystäväni että tuo ruukullinen suomalaista herkkua.
Nyt otan kainalooni toisen noista ja parannan hieman maailmaa. Voitte ihan itse sitten päätellä, että kummasta on puhe.
