Kylläpäs tekee taas hyvää olla kotona. Ei sillä, että maalla olemisessa oikeasti olisi mitään vikaa, mutta oma koti on aina oma koti. Siellä on se sänky, jossa kiistatta nukkuu parhaiten. Oma keittiö, jossa voi kokkailla mitä ikinä haluaa (eli tällä hetkellä lähinnä kummasti oksennusta muistuttavia vihersmoothieita) ja koko vaatekaapin sisältö saatavilla. Vaikka enpä mä lomalla hirmuisesti pukeutunut mihinkään muuhun kuin lökäreihin ja villasukkiin. Ehkä asialle olis aika tehdä jotakin.

Huoltoa kaipaisi minun lisäkseni myös koti. Jätin lähtiessäni sängylle vinon pinon vaatteita, joita sovittelin reissuhurmoksissani. Keittiössä on lattialla murusia niin paljon, että ihme kun en ole saanut jotain nälkäistä hiirilaumaa vielä riesakseni. Ja jos totta puhutaan, niin en muista milloin viimeksi olisin pessyt pyykkiä.

Onneksi huomiselle on varattuna pyykkitupa ja ajattelin riehua muutoinkin viikonloppuna ihan olan takaa. Mitenkä sitä muutenkaan viettäisi yksinäisen viikonlopun Helsingissä kuin imurin varressa. (Lue: olen pahaa vauhtia keski-ikäistymässä.)

Vuosi sitten tunnelma oli toisaalta vähän samanlainen. Sisko ja serkku tulivat viettelemään Hermanniin rauhallista viikonloppua. Tai sen piti olla rauhallinen, mutta mä sain jossain sekopäisyyksissäni idean muuttaa koko kodin järjestyksen ihan uuteen uskoon. Siinä mei kolme muijaa sitten kanneltiin huonekaluja sinne tänne ja meitsi siivoilu kaappeja ihan ihme raivolla, samalla kun pelasin toisella kädellä Scrabblea.

Tuli kuvia katsoessa vähän ikävä Hermanniin. Ei sen takia, että en pitäisi uudesta kodistamme vaan siksi, että toi yksiö symboloi mulle varmaan ikuisesti sellaista uuden ajan alkua. Tonne oli taannoin aika kiva kantaa omat muuttolaatikkonsa ja antautua vähän uudenlaiseen seikkailuun.