TASAN SATA

Laskin tuossa äsken, että tasan sata päivää. Tasan sata päivää siihen, kunnes näen poikaystäväni seuraavan kerran. Näimme viimeisen kerran tänään aamulla, kun unettoman yön päätteeksi kävin saattamassa kaksi reissaajaa lentokentälle. Otin takin kainaloon, sillä siellä minne lentokone lopulta laskeutuu, ei moista tarvita. Puristin sitä rintaani vasten niin kauan, kunnes pääsin kotiin ja annoin tunteiden vyöryä yli. Siellä se makaa edelleen kenkieni vieressä yhteisen eteisemme lattialla.

Hysteeriseen itkukohtaukseen harvoin auttaa mikään muu kuin lämmin suihku ja muutama tunti unta. Eikä sekään oikein lohduttanut, mutta luotan vanhaan viisauteen, että aika sen sijaan auttaisi.

Sen siitä kai saa, kun menee ja rakastuu Nuuskamuikkuseen.

Kömmin peiton alta pois vasta silloin, kun kotimme kylpi auringossa. Vaikka kaikki tuntuukin toisen poissaolon ansiosta yhtäkkiä niin omituiselta, niin onneksi on silti jotain, mikä on pysyvää. Niin kuin vaikka pannullinen teetä ja meidän pieni mutta kotoisa keittiömme. Otin myöhäisen aamupalan seuraksi kirjahyllystä uuden kirjan: Muumilaakson marraskuu.

Marraskuu mennä viipotti jo hirmuista vauhtia, mutta toisaalta toivon, että niin katoavat tulevat kuukaudetkin. Päivien kulkua odotellessa ajattelin turvautua tuohon Tove Janssonin lohduttavaan maailmaan. Siellä Muumipeikkokin pärjää aina ihan hyvin, vaikka Nuuskamuikkunen talven tullen lähtee ja jättää jälkeensä vain haikeat huuliharpulla soitetut sävelmät.
Kyllä minäkin sitten.