Uuden kodin (josta en puhu juur yhtään, heh heh) myötä meille siunaantui myös uusi keittiö. Rakastan sen vanhoja syviä kaappeja ja kylmäkomeroa sekä sitä, että ruokapöytä mahtuu jälleen keittiön seinien sisälle. Pidän yllättäen myös välitilan mustista laatoista sekä kulman erkkeristä, josta avautuu näkymä sisäpihalle.

Sitten se mutta. Keittiön kalustukseen kuuluu nimittäin hella, jonka etulasissa on tarra, jossa lukee ”Made in West-Germany”. Ihan tuoreesta hankinnasta ei siis ole kyse. Se toimii pääosin kaasulla, mutta uuniin saa päälle myös sähkövastuksen. Tai itseasiassa emme saa uunia tällä hetkellä toimimaan millään muulla kuin sähköllä, jolloin ei ole mahdollista säätää lämpötilaa. Paitsi siirtämällä peltiä ylös, keskelle tai alas. Kovin näppärää.

Ihan hirveän innoissani en ole asiasta, sen verran paljon tykkään keittiössä kuitenkin hääriä. Testasimme hellaa sunnuntaina, kun leikkasin jo kuivahtaneen leivän viipaleiksi ja sivelin pintaan oliiviöljyä. Leivät ottivat väriä vähän turhankin runsaasti, mutta menivät kuitenkin alas kummitädin lähettämän muuttosopan kylkiäisenä. Eilen kokeilin onneani ja testasin, miten sillä saisi aikaan lehtikaalisipsejä. Ja onnistuivat, hurraa!

Lehtikaalisipsien teko on muuten naurettavan helppoa. Tai onhan sitä netti pullollaan vaikka minkälaisia reseptejä, mutta itse teen ne niin yksinkertaisesti kuin mahdollista. Revit vain lehdet irti paksusta lehtiruodosta ja rutistelet niihin öljyä, ruususuolaa ja mustapippuria. Levitetään uunipellille ja tyrkätään tirisemään esimerkiksi 200 asteeseen. Availe luukkua säännöllisesti, kääntele hieman ja ota pois, kun ovat hyvän värisiä. Itse pidän tuollaisista kuin kuvissa, eli vielä hieman vihreistä, mutta kuitenkin sopivan rapsakoista. Syödään sellaisenaan tai jonkun dipin kanssa.

Mutta siitä hellasta. Ehkä mekin vielä löydämme yhteisymmärryksen ja jatkossa vannon kaasukokkaamisen nimeen. Epäilen tätä kuitenkin vahvasti.