Siitä taitaa olla noin vuosi ja kolme kuukautta, kun viimeksi kirjoitin muutosta. Silloin pakkasin kimpsuni ja kampsuni kimppakämpästä, jossa asustin serkkuni kanssa, ja käänsin nokan kohti Helsinkiä. Tein uuden kotipesäni Hermanniin ja uhosin, että täältä en ole liikkumassa hetkeen. En tiedä johtuiko se rakkaudesta uuteen kotiin vai siihen, että ajatus jälleen kerran omaisuutensa siirtämisestä tuntui vastenmieliseltä.
Sitten jotain hassua tapahtui. Löytyi koti, josta en voinut kieltäytyä.
Käväisin vanhan työkaverini luona alkusyksystä. Käväisemällä tarkoitan, etten edes mennyt sisälle vaan poikkesin hänen sisäpihallaan. Mutta sekin riitti. Olin lumoissani pelkästään siitä, valtavasta, vaahterien täyttämästä sisäpihasta. Vitsillä sanoin, että jos sä joskus muutat, niin soita mulle. Ja niin se vaan soitti tuossa hieman päälle kuukausi sitten.
kuvat lainattu Pinterestistä
Tasan kuukausi taitaa olla myös siitä, kun me käytiin katsomassa asuntoa. Ihan siis siellä sisällä asti. Neljänteen kerrokseen kiivetään kaarevia rappusia pitkin. Satavuotiaan asunnon ovessa on jotenkin hassu ovikello. Ja sisältä löytyy lautalattiat, valkoiset seinät ja niin korkeat huoneet, etten luullut koskaan sellaisia saavani. Keittiössä on vähän vähemmän kaappeja, mutta enemmän tilaa. Ja nurkassa hauska ikkuna suoraan vaahterapuiden yläoksiin. Vessa on niin naurettavan pieni, että hyvä kun siellä mahtuu kääntymään. Mutta ei millään tuollaisella ollut väliä, koska siellä tuli jotenkin vahvasti sellainen tunne, että on kotona.
Musta on mielettömän jännittävää muuttaa uuteen kotiin muutaman viikon kuluttua. Varsinkin kun olen päättänyt karsia tavaroitani ja viedä sinne vain ne, mistä oikeasti pidän. Myydä vanhaa ja ostaa tilalle vielä vanhempaa. Luoda tuosta sellainen tila, josta on ehkä salaa haaveissaan aina haaveillut.
Mutta vielä jännittävämpää on ehkä se, että oveen tulee tällä kertaa kaksi sukunimeä. Se on yhtä aikaa jännitävää, pelottavaa ja jotenkin luontevaa.
Olkoon tämä postaus vaikka varoitus. Mahdollisesti siitä, että en puhu seuraaviin viikkoihin muusta kuin koristetyynyistä tai lipastojen maalaamisesta(ja ymppää niistä yllä olevan kaltaisia inspiraatiorykelmiä jokaiseen väliin). Mahdollisesti siitä, että välillä voi olla vähän hiljaista, kun pakkailen astioitani sadannen kerran jykevien pahvilaatikoiden sisuksiin. Ja ehkä mahdollisesti myös siitä, että tämä sinkkustatuksella ikuisuuden purjehtinut mimmi elää juuri aikamoisten muutoksien keskellä.
