Tänään on ollut täyden kympin arvoinen päivä.
Join aamukahvia useamman tunnin sohvalla makoillen. Vedin sälekaihtimet ylös ja annoin auringon tulvia sisään. Pörrötin hiukseni, valitsin jalkaani värikkäimmät housuni ja lampsin puolen päivän tienoilla kirjoittamaan työsopimukseni.
Uusi työympäristö tuntuu jo nyt omalta, vaikka en ole ollut vielä päivääkään töissä. En tiedä oikein mistä se johtuu, mutta jos jotain olen oppinut, niin sen, että omaan vaistoonsa kannattaa luottaa.
Kävin Emmin kanssa terapialounaalla. Se sisälsi paljon maissilastuja, maittavaa tomaattikeittoa ja roppakaupalla sielunhoitoa. Joskus kun oman tai toisen pään selvittämiseen tarvitaan joku, joka kuuntelee ja ehkä myös vähän naureskelee toisen aivotuksille. Sillä tavalla ne asiat vaan joskus palautuu oikeaan perspektiiviin. Sanokaa mun sanoneen.
Seurattiin myös neilikkavanaa esplanadille. Siellä viisikymppinen unikko juhlisti jakelemalla kukkia ohikulkijoille ja kävelyttämällä Marimekkoa pitkin vehreää näytöslavaa. Aurinko paahtoi, ihmisiä oli valtavasti ja suupielet jotenkin väkisin kaartuivat hymyyn.
Ne pysyivät siellä tiukasti vielä silloinkin, kun istahdin kotini edessä hengailevalle penkille, koitin ruskettaa pakastekalkkunan värisiä koipiani ja luin Jean-Dominique Baubyn omaelämänkertaa. Nyt kun tuo taivaalla möllöttävä pallukka meni jonnekkin naapuritalon taakse, en osaa päättää ottaisinko käteeni kaljan ja hipsisin lipittelemään sen lähimmälle kalliolle vai viettäisinkö vanhan kunnon koti-illan. Ei paskempia vaihtoehtoja kumpikaan.
Tai niin, taidankin pudottaa arvosanan yhdeksään, koska tekisin nuo kaksi edellä mainittua vaihtoehtoa mieluummin ihmisen kanssa, joka on tällä hetkellä noin tunnin ja kolmenkytäneljän minuutin ajomatkan päässä.
