Veikkaanpa ettei keneltäkään ole mennyt sivu suun se, että meikäläinen oli muutama päivä sitten vihdoinkin tukkatohtorilla. Tätä kunniakasta titteliä kantaa edelleenkin yhteistyökumppanini, Punavuorelaisen kampaamo Pin up:n Johanna, joka on puunannut mun hiuksiani jo viime talvesta lähtien.
Tällä kertaa istuin tuoliin vain aiempaa suurempien suunnitelmien kanssa. Kerroin ne pikaisesti, heti kättelyssä, etten vain pystyisi enää perääntymään. Johannakin sanoi yllättyneensä, yleensä kun me ollaan lähinnä vähän freesailtu väriä ja napsittu huonoja latvoja pois. Nyt meinasi kauhistuttaa jo siinä vaiheessa, kun Johanna napsi pois ne latvat, joita ei viitsinyt turhaan värjätä.
Ja niin sitä pituutta sitten vain lähti, varmaankin lähemmäksi kaksikymmentäviisi senttimetriä. Se on aika paljon tukkaa se. Jäljelle jäävä, uskomattoman tuuhean tuntuinen pehko värjättiin tyvestä tummaksi ja latvoista vaaleiksi. Johanna ymmärsi jälleen hyvin mitä ajoin takaa, ja sai luotua päähäni jotenkin kovin luontevan näköisen kokonaisuuden. Tajusin sen kyllä heti, mutta myönnettäköön, että olin kevyen järkytyksen vallassa ensimmäiset pari tuntia. Sitten pörrötin lyhyet suortuvat itselleni ominaiseksi sotkuiseksi peikkotukaksi ja tajusin rakastavani sitä ihan mielettömästi.
