Ja noin nätisti napsahti poikki muutamaan viikkoon venynyt hiljaisuus, jota kieltäydyn sen kummemmin selittelemästä. Sanottakoon kuitenkin, että vietin muutaman illan silmät ristissä koululla ommellen, muutaman päivän Budapestissä riekkuen ja loput päivät. No, loput päivät olen vain koittanut elää hetkessä. Sellaisessa kovin ohikiitävässä.
Siispä ajattelin, että te osaatte kyllä antaa mulle anteeksi. Saattaa olla, ettei joku huomannutkaan tai toinen odotteli innoissaan matkakuulumisia Unkarista. Ensimmäisille näytän kieltä, toisille lupaan latailla kuvia usvaisesta, mutta niin kauniista kaupungista lähipäivinä. Tai ainakin viikkoina. Mä kun meinaan lupasin itselleni, että viettelen joululoman kerrankin oman pääni mukaan.
Tai pakkokin se kai on, kun joulumieli on edelleen kadoksissa. Ei auttanut joulutorit tai hassun muutaman lahjan paketointi. Ei edes se tosiasia, että huomenna koittaa se maaginen kahdeskytäneljäs. Joulumieli on pelottavasti kadonnut kaiken sen kaupallisuuden, tihkusateisen maiseman ja ärsyttävän epätietoisuuden taakse.
Siispä ajattelin panostaa ennemminkin alkavaan vuoteen ja sen suloisen katkeraan lupaukseen uudesta alusta. Olen pimeinä talviaamuina alkanut rustaamaan kalenterini kulmaan toiveita, samalla kun odotan junan köröttelevän kohti Tikkurilaa. Toiveet ovat olleet toisaalta niin pieniä, että olen ilahtunut omasta vaatimattomuudestani ja toisaalta niin suuria, että olen pelännyt muutosta.
Ehkä lähden alkuun niillä pienillä. Yksi niistä oli varsin yksinkertainen: ”kirjoita enemmän siitä, mitä näet ja koet, lue enemmän siitä, mitä muut”. Blogini kannalta oleellista voisi olla myös se, että alkaisin tallentamaan näitä hetkiä jälleen myös kameralleni. Sitä hetkeä odotellessa, saatte nauttia jälleen puhelimen muistiin tallentuneista, sekalaisista otoksista.
*Essien ärtsyn violetti kynsilakka, Indiskan supersöpöt balleriinat ja L’orealin glitteriset ripsivärit saatu blogin kautta