LOSING SENSE OF TIME

Olen pitänyt aivoriihen viisaan pääni kanssa ja tullut sellaiseen tulokseen, että aika kuluu kesällä täysin oman päänsä mukaan ja aivan erilaisella syklillä kuin muina vuodenaikoina. Väitöstäni tukemaan laadin myös muutamia esimerkkejä, koska tiedättehän, me suomalaiset olemme juuri niitä, jotka eivät millään tahdo uskoa.

Ensimmäinen ja ehkä se kaikkei raskauttavin todiste on se, kuinka aika kuluu väärissä paikoissa aivan väärään tahtiin. Ehkä helle on sekoittanut sen pään tai sitten se on ihastunut, mutta kyllähän se vituttaa kun istut kahdeksatta tuntia hikisenä töissä ja kellon viisarit matelevat niin tahmaisesti kuin vain pystyvät. Tai sitten se juosta laukkaa eteenpäin hullun lailla. Esimerkiksi juhannuksena. Pakkasin mukaan erillisen, pikkuisin kukin vuoratun kangaskassin ja ängin sen ääriä myöten täyteen lukemattomia muotilehtiä. Tahtoisin valehdella etten avannut niistä yhtäkään, mutta avasinhan mä. Luin meinaan pääkirjoituksen, ennen kuin vaivuin kevyeen iltapäiväuneen, makoillen mökin terassilla samalla kun aallot liplattelivat kevyesti taustalla.

Eilen illalla ripustettavaksi tarkoitetut pyykit muhivat edelleen koneen uumenissa, kynnet ovat olleet ärsyttävän kulahtaneesti lakatut jo viimeiset kolme päivää ja viime viikolla otetut asukuvatkin päätyvät tänne blogiin vasta tänään. Tästäkin ajattelin siis syyttää jotakuta muuta kuin itseäni, siis sitä Pauliinaa, joka on juossut kylällä tukka putkella, avannut television viimeksi toukokuun puolella ja iltadatailujen sijaan plumpsahtanut päivä toisensa jälkeen ihanan viilentävään järviveteen.

DSC03290

DSC03319

DSC03302

DSC03312

BIKERTAKKI SEPPÄLÄ/ PAITA+AURINKOLASIT GINA TRICOT/ RIMPSUHAME+LAUKKU H&M/ BALLERINAT COULEUR POURPRE/ 

Totaalinen ajantajun puute on saanut mut myös unohtelemaan asioita. Saatan unohtaa avainnippuni lipaston kulmalle lähtiessäni kotoa, ja talsia kiukustuneena töihin tihkusateisena maanantaiaamuna. Muistan yhtäkkiä illalla etten ole syönyt mitään moneen tuntiin tai lähden kaupungille hiukset samalla sykeröllä, jolla olen viime yön nukkunut. Tai sitten tuollaisella lässähtäneellä lirutukalla kuin nuossa yllä hengailevissa kuvissa. Tästäkin syytän, tiedätte kyllä ketä.

Pois se minusta, että yrittäisin jotenkin pakoilla vastuuta omista valinnoistani tai teoistani. On niin paljon helpompaa vierittää syy jollekin kuvitteelliselle ja jatkaa vielä hetken astetta vastuuttomampaa eloa. Murehdin sitten vasta syksyllä tekemiäni tuhoja.