Ihan vielä ei leikkaa pääkoppa niin terävästi, että olisin alkanut kirjoittelemaan tänne niitä hiukan syvemmälle sukeltavia ajatuksia, joiden perään ihan itse huutelin. Siispä taas kertaalleen tajunnan virtausta ja kameran tyhjennystä. Tällä kertaa käsittelyyn pääsi pikkuinen ja näppärä lainakamerani Olympus, joka oli nielaissut sisäänsä kaikenlaista. Tai kuvamateriaaliahan olisi itseasiassa hiukan runsaamminkin, jos en olisi lähtenyt Helsinkiin ilman laturia. Se oli aika heh heh-tilanne kun painelin reteesti pressitilaisuuteen ja otin kai viisi kuvaa, ennen kuin akku simahti. Heh heh tosiaan…
Minä kovasti pohtimassa, että mitkä kengät passaisivat parhaiten valkean pitsihameen kaveriksi. Uskallan veikata, että päädyin jälleen niihin turvallisiin mustiin. Mikä siinä edes on, että kaappi on täynnä kenkiä, mutta meikä painelee tuolla päivät pitkät mustissa kengissä? Voitte ihan vapaasti valistaa.
No se uusin kirjaostokseni. Ihan vilpittömästi myönnän, että nyt se on jopa liikahtanut hieman. Meinaan yöpöydältä ikkunalaudalle. En saa avattua sitä millään, johtuneeko sitten tästä hektisestä kesäkuusta, vai siitä, että tunnen pahaa mieltä jo valmiiksi. Pohdin myös sen mukaan ottamista saaristoon juhannuksena, mutta en usko, että moralisointiani kaivataan sillä hetkellä kun jätkät heittää makkarat grilliin tirisemään.
Minä lähdössä ruokakauppaan lempparihameen kera. Olen muuten salaa vihainen kaikille niille, jotka eivät tunnu tajuavan, että kesä on ihmisen parasta aikaa. Niinkuin noin ruuan kannalta. Kannan selkä vääränä kaupasta kaikkeaa tuoretta ja kotimaista kesäkurpitsasta herkkusieniin ja katselen murhaavasti jos joku käppäilee kassalle mikropitsa kourassa. Miksi te syötte niitä ihmiset? Ne on pahoja. Ostakaa mieluummin vaikka mansikoita.
Minä juurikin sellaisessa asussa, jonka luulin olevan mahdottomuus vielä hetki sitten. Löllönä lököttävät laventelipöksyt on herttaisella tavalla valloittavat ja ei noi mun kalman kalpeat, paljaat käsivartenikaan niin pahat ole. Varsinkaan kun paidassa on noin mahtava printti ja selässä keikkuu uudenkarhea reissureppu.
Mulla on aina mitä kummallisimpia haaveita asioista, joita tahtoisin tehdä yksin. Tahtoisin vielä jonain päivänä lähteä yksin matkalle, vaikka vain viikonloppureissulle eurooppaan. Tahtoisin käydä yksin myös elokuvissa ja hienossa ravintolassa. Joku yksinäisyydessä viehättää oikein kovasti. Siispä olin innoissani, kun vietin ensimmäisen iltani Helsingissä täysin omassa seurassani. Ostin punaisen mekon ja kävin lempparissani Fafa’sissa. Siellä oli ruuhkaa ja istuskelin vilkkaalla Roballa odottelemassa, join kylmää cokista pullosta ja katselin mitä kaikkea ympärilläni oikein tapahtui samalla kun keittiössä valmisteltiin meikän falafeleja. Ihan yksin myös kävelin kotiin, musiikit ja hymy korvissa.
Seuraavana päivänä koitinkin sitten sosialisoitua. Näin pääsykokeiden ensimmäisenä aamuna hauskan tytön, jolla oli isot silmälasit ja hauska murre. Juteltiin niitä näitä, hermoiltiin yhdessä ja hörpittiin kahvia tauolla. Jouduttiin eri ryhmiin, mutta toivon että hänellä meni kokeet hyvin. Jatkoin sosiaalisena lintusena oloa heti pääsykokeiden jälkeen. Treffasin lomalta palanneen Mimmin, joka kevyessä väsymyksessä oli mitä huvittavinta seuraa. Käytiin syömässä hirveät määrät sushia ja ostettiin minulle pieni vaaleanpunainen radio. Se leikkii olevansa Tivoli Audio, mutta ei se oikeasti ole. Illan päätteeksi istuttiin vielä kunnon akkalauman voimin terassille yksille. Miksi kalja maistuu aina parhaimmalta pullosta?
Ja sitten se kuuluisaakin kuuluisampi päivä, jolloin akkuni simahti. Jos olisin muistanut laturini, olisin voinut kuvata hiukan lisää palasia Zalandon AW 13-mallistosta. Siellä oli esillä muutamia oikein kauniita vaatekappaleita, mutta minä rakastuin erityisesti asusteisiin. Teki mieli heittää laukkuun muutamakin pari pöydillä olleista kengistä. Olisin myös kuvannut lounaani Emmin kanssa, kampaajakäyntini ja ne muutamat bisset jotka kiskaisimme neidin kanssa naamaan vielä ennen kuin hyppäsin bussiin. Ja ehkä myös sen surullisen ilmeeni kun palasin takaisin kotiin. Helsinki tuntuu pikkuisen kodilta ja jos uskaltaisin, niin toivoisin ihan hiukan vain,että jo tänä vuonna ne kelpuuttaisivat mut sinne Metropoliaan opiskelemaan.
Tuli muuten sellainen verbaalinen ja visuaalinen sillisalaatti, että meikäläiseen ihan pikkasen sattuu. Mun sattuu myös hippasen pää viikonlopun jäljiltä, jonka vietin tehokkaasti sekä valmistellen, juhlien että kuvaten yhden kauniin pariskunnan häitä. Mutta niistä lisää myöhemmin, nyt töihin!
