LOSER LOSER, DOUBLE LOSER

Jos korvaparkanne ei yksinkertaisesti kestä itsesääliä ja oman luuseriutensa pohtimista, niin olkaa hyvä ja siirtykää jollekkin toiselle sivustolle. Sillä voi hemmetti että ottaa pannuun. Tällä hetkellä mun pitäisi olla Robbie Williamsin keikalla, fiilistelemässä hyvää musiikkia ja nauttimassa mitä luultavammin villistä tunnelmasta. Mutta ei, minä istun harmistuneena, ehkä jopa hiukan itkuisena kotisohvalla kera viinilasin. 

Tiedättekö, kuinka sanotaan, että vahinkoja sattuu kaikille? Miksi musta kuitenkin tuntuu, että niitä sattuu aina vain mulle. Oon oikeesti ehkä maailman epäonnisin ihminen. Tunari, jolle aina sattuu kaikkea hemmetin ikävää. 

Mä pyörin viime yönä sängyssä vielä puoli yhdeltä. Jännitti ja hermostutti, en saanut millään unta. Tajusin että herätyskello soi puolen tunnin päästä ja ajattelin lepäillä vielä hetken ennen kuin nousen meikkaamaan. Mulla ei oo mitään hajua mitä ton puolen tunnin aikana tapahtui, mutta mä heräsin kello seitsemän aamulla. Mun lento lähtisi alle tunnin kuluttua. Järkytyin, panikoin ja koitin selvittää asiaa. Matkatoimisto ei voinut tehdä mitään ja BA:n asiakaspalvelu aukeisi vasta yhdeksältä. Maailman piinaavimmat kaksi tuntia pureskelin kynsiäni, pyörin ympäri asuntoa ja no, itkin. Yhdeksältä sain sovittua, että maksan 225 euroa, jotta pääsen lähtemään Lontooseen kello 14 lähtevällä koneella. Asia piti hoitaa niin, että mä vaan saavun lentokentälle, maksan välisumman ja saan liput. 

Olin lentokentällä kello 12. Mua pompoteltiin jumalattoman monella tiskillä, ennen kuin mut ohjattiin mitä ilmeisimmin oikealle. Ystävällinen nainen sanoi, että mun pitää tulla takaisin kello 13, koska silloin vasta on paikalla ihminen, joka osaa hoitaa asian. Levottoman, melkein tunnin odottelun jälkeen ne otti mun asian hoitaakseen. Mutta mitään ei vaan tapahtunut. Kukaan ei tiennyt mitään, ei osannut mitään tai mikään ei vaan toiminut. Lopputulos oli se, että puoli tuntia ennen lentoa he eivät vieläkään olleet varmoja saavatko mulle lippuja tulostettua ja jos saavat, niin ne maksavat yli 300 euroa. Mua otti siinä vaiheessa niin paljon pannuun lähinnä Pepin puolesta, joka joutuisi töissä selittelemään, miksi en ole paikalla, vaikka mun pitäisi. Siispä kysyin, että ehdinkö lennolle, jos maksan tuon summan. Eivät olleet varmoja, mutta mitä luultavammin en tulisi ehtimään. Kysyin saanko rahat takaisin, jos en ehdi. En saisi.

Mikäs siinä sitten. Lähdin pois tiskiltä sen jälkeen, kun olin kysynyt mihin voin jättää asiakaspalautteen. Sain käyntikortin ja vaisut pahoittelut. Hienoa. 

Muutaman hiukan pettyneen kyynelen jälkeen soitin taas Pepille. Ei siinä voinut muuta kuin pahoitella ja todeta, että tein kaikkeni. Purin pahaa oloani maailman sympaattisimpaan sosiaaliseen mediaan eli facebookkiin ja hyppäsin bussiin kohti Forssaa. Onneksi sieltä penkkirivien välistä löytyi kuitenkin Riikka, vanha tuttuni, joka kuunteli kärsivällisesti itkuni ja jopa lahjoitti mulle pullon punaviiniä, koska ajatteli että tarvitsen sitä kipeämmin kuin hän itse. (Olit muuten Riikkaa oikeassa, tämä auttaa kummasti.)

Mustan huumorin avulla kaikki näyttää nyt pikkasen valoisammalta. Ottaen huomioon, että missasin juuri Robbie Williamsin keikan, shoppailun Lontoossa ja yön Hiltonissa, olen kumman positiivinen. Asiaa auttoi ehkä siskoni ja parhaiden ystävieni sympatia, sekä yksi viisas lause facebookissa: ”Tää alkaa nyt kuulostaan siltä, että sun ei jostain syystä sittenkään ollut tarkoitus lähteä sinne, ehkä syy selviää jälkikäteen. Kaikella kun kuitenkin on tarkoituksensa.”