Olen aika onnekas. Mulla on ympärilläni pieni joukko naisia, joiden kanssa saatan jakaa arkeni kaikki yksityiskohdat. Myös ne muiden mielestä pienet ja mitättömät. Jotkut noista naisista on sukua, joidenkin kanssa asun yhdessä ja muutama heistä on sellainen, joihin en olisi koskaan kuvitellu tutustuvani.
Muistatteko kun erosin poikaystävästäni viime syksynä? Olipa se silloin miten ikävää tahansa, mä olen tänä päivänä tyytyväinen siihen, että mun tuli seurusteltua teini-ikäni ihmisen kanssa, jonka kanssa se ei sitten lopulta toiminutkaan. Sen lisäksi että mä kasvoin rutkasti ihmisenä(ainakin toivottavasti), mulle jäi käteen myös kaksi aivan mieletöntä naista, joihin en varmasti olisi tutustunut ilman tuota suhdetta.
Kummatkin tapasin ensimmäistä kertaa sinä kesänä kun lopetin yläasteen ja olin siirtymässä lukioon. Uskomatonta kyllä, siitä on jo kuusi vuotta. Olin tuolloin vielä jotenkin sulkeutuneempi/naivimpi/teinimpi ja muistan tuominneeni kummankin ärsyttäväksi edes tietämättä millaisia he todella olivat. Mun onnekseni näistä kahdesta tuli kuitenkin tyttöystävät Juhon kahdelle läheiselle kaverille, samana syksynä kun me kaksi alettiin seurustelemaan. Niinpä me kolme tyttöä vähän niin kuin pakosta jouduttiin tekemisiin keskenämme. Sen lisäksi että me tunnuttiin viettävän joka ikinen viikonloppu yhdessä Sohvin ja Lauran kanssa(ja niin me tehdään nykyisinkin, aina kun vain mahdollista), sattui jälkimmäinen puolestaan mun kanssa lukiossa samalle luokallekin. Tytöistä, joiden kanssa en uskonut tulevani ollenkaan toimeen, tai joiden en uskonut pitävän lainkaan samoista asioista kuin minä, tulikin mun tärkeimmät ja rakkaimmat ystäväni.
Mä löhöilin reilu kuukausi sitten bussissa matkalla Poriin Sohvin kanssa ja tajusin erään asian. Vaikka me kaikki ollaan ennemmin tai myöhemmin jätetty taaksemme nuo teini-iässä aloitetut parisuhteemme, mulle on jäänyt jäljelle kaksi aivan mahdottoman tärkeää ihmistä. Sanoin saman asian Lauralle kun istuttiin muutama viikko takaperin mun parvekkeella viinilasit kädessä. Sekin oli samaa mieltä.
Joku voisi kornisti todeta sen olleen kohtaloa, mutta musta se on elämää.
Yllätyksellistä ja ihanaa. Jotkut ihmiset vain törmäävät toisiinsa ja joskus näistä törmäämisistä syntyy ystävyyksiä, joiden ei toivo loppuvan koskaan.
Vaikka tärkeistä ystävistä ja heidän kanssaan kokemistaan asioista voisi päivänä minä tahansa kirjoittaa vaikkapa romaanin, uskokaa tai älkää, en lätissyt vaan lämpimikseni. Tuo ylläoleva kun sai innoituksensa kilpailusta, johon mä ilolla kutsun teidät mukaan. Nyt on nimittäin teidän vuoronne kertoa oma tarinanne TÄÄLLÄ! Paras tarina palkitaan ihan uskomattomalla hemmotelupäivällä Helsingissä ja muiden osallistujen kesken arvotaan vielä lahjakortteja ravintola Fransmanniin sekä leffalippuja Koskemattomat-elokuvan kutsuvierasnäytökseen. Tuolta voitte bongata myös minut, mitä luultavammin poraamassa ripsivärejä poskille…
