Saako tässä yhteydessä käyttää sitä maailman kuluneinta sanontaa, jota kaikki hiukan laiskat ja saamattomat ihmiset niin usein käyttävät? No käytän kuitenkin. On meinaan pakko todeta, että parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Kävin nähkääs viimein käsiksi(kyllä, kiitos tytöt ahkerasta ja piinaavasta muistuttelusta) Lontoon kuvasaldoon, jotka tosiaan tallensin jo edesmenneellä kamerallani viime lokakuussa. Lohduttaudun sillä, ettei tässä mennyt vuottakaan.
Huomasin kuitenkin, miksi olin maagisesti vältellyt tuota kuvakansiota kuin ruttoa. Lontoossa oli tylsä kuvata. Ehkä en jaksanut kuukauden reissailun jälkeen olla enää niin innokas. Ehkä kamerani oli enemmän dormin säilytyslokerossa kuin laukussa. Joka tapauksessa, noista kuvista tulee hiukan haikea fiilis. Ehkäpä se johtuu siitä, että tuolloin me jo tiedettiin että nyt olisi aika lähteä kotiin.
Sitä ennen me kuitenkin shoppailtiin kokonainen hemmetin vuorokausi aamusta iltaan, tilattiin kerrankin jotain muuta kuin kaljaa, pelättiin valtavaa hämähäkkiä meidän hostellissa, kävelimme jalkamme kipeiksi, tanssittiin jalkamme kipeiksi, vedettiin järjettömät suklaaöverit, ostettiin mielettömät määrät kosmetiikkaa kotiin viemisiksi ja oltiin väsyneitä. Väsyneitä ja samalla aikaa onnellisia ja hiukan surullisiakin. Lontoo kun tosiaan oli se kaupunki, jonka jälkeen me heitettiin viimeisen kerran meidän rinkat selkäämme, talsittiin lentokentälle ja palattiin kotiin.
Toivottavasti näistä kuvista oli jotain iloa, varsinkin, kun jouduitte odottamaan niitä niin tuhottoman kauan :-)