Pieni varoitus siitä, että teksti sisältää täysin turhaa ja aivotonta hiusavautumista, jolle en naisgeenieni takia voi mitään. Sillä voi pieni mieleni, miten kiero oletkaan. Mä kun tahtoisin pätkäistä itselleni ihanan tuuheat otsahiukset. Ongelmana on lähinnä se, että mä olen suurella työllä saanut kasvatettua etuhaiveneni yli solisluiden ja taannoin jopa luvannut itselleni, etten leikkaa niitä enää ikinä. Mutta kun, ne olisi niin söpöt liukuvärjättyjen hiuslatvojeni kaverina.
Kuva TÄÄLTÄ!
Musta tuntuu, että tää idea etuhiuksien uudesta tulemisesta iskostui mun aivoihini tasan vuosi sitten. Silloin me istuttiin Lauran kanssa pariisilaisen kahvilan puutarhakalusteilla siemailemassa talonviiniä pimenevässä illassa. Kikateltiin ja kilisteltiin mahtavan seurueemme kanssa ja teimme tuttavuutta viereisessä pöydässä istuvaan, yhtä iloiseen ja sekalaiseen joukkoon. Joukossa oli myös tukholmalainen mies, älyttömän tyylikäs kampaaja, joka oli Pariisissa muotiviikkojen takia. Kysyin häneltä mielenkiinnosta, että millaiset hiukset hän minulle leikkaisi, jos saisi vapaat kädet. ”Etuhiukset”, oli napakka, mutta ystävällinen vastaus. Ne kun peittäisivät hänen mukaansa korkean otsani, jonka olemassa oloa en ollut aiemmin edes ymmärtänyt.
Siispä mietinkin, kumman kanssa on vaikeampaa elää. Suurehkon otsani ja mielettömän etuhiuskaipuun kanssa vai lyhyiden haivenien, jotka tarvitsee muistaa kesyttää aamuittain. Mietin vielä, mutta kertokaa te murut, mitä mieltä olette? :-)
Onko etuhiusten uudelleen tuleminen tuhoon tuomittu idea?
Huvittavaa on myös se, että etuhiusten lisäksi mun tekisi mieleni myös polkkatukkaa, permanenttia ja oranssia hiuspehkoa. Kaikkia siis erikseen, mutta oikeasti: mitään niistä en uskalla toteuttaa. Puuh! Olen vaikea.
