Viittä vaille kolmekymmentä

 

Huomaan tulleeni vanhaksi. En nyt ihan kamalan vanhaksi, mutta kuitenkin huomattavasti vanhemmaksi kuin aikaisemmin. Kolmekymppisyys alkaa kolkuttelemaan vasta muutaman vuoden päästä, mutta jostain syystä merkit ovat ilmassa jo nyt. 

Listasin ne teillekkin, nimittäin merkit, joista tunnistat vanhuuden vihdoin saapuneen. Ja huomauttaisin, että kun ne tulee tällälailla kakskytseitsemänvuotiaan suusta, niin en ottaisi kovin vakavasti vaikka vakavastiotettava tahtoisin toki ollakkin. 

Kun näkökyky pettää

Huomasin ensimmäiset merkit talvella. Pää särki niin pirusti ja jatkuvalla syötöllä. Koinpa ensimmäiset migreeniputketkin pitkään aikaan. Asia helpotti silmälaseilla. Siis sil-mä-la-seil-la. Ei sillä, olin jo ennestäänkin totaalisen sokea, nyt vain tarvitsin yhden -0.15 lisää. Kuulostaa vähältä, mutta tuntuu hedarilta. Marssiminen silmälääkäriin ja poistuminen -6 -vahvuuksilla olevien rillien kanssa auttoi. Opettelin samaan syssyyn pitämään silmälaseja ihan arkisessa elämässä, siis muutoinkin kuin kotisohvalla köllötellen. Kommentit olivat luokkaa: ”siis onko sulla lasit?”, ”näytätpä jotenkin, erilaiselta” ja ”varastitko noi kekkoselta?”. Jäi kokeilu aika lyhyeen ja nykyisin käytän taas sujuvasti piilolinssejä päivittäin. 

 

 

Kun käyt säännöllisesti hoidattamassa kauneuttasi

Olen luullut että olen kauneudenhoidossani omatoiminen, mutta ehei. Olen viimeisen muutaman kuukauden aikana geelilakannut sekä sormeni että varpaani, kestotaivuttanut ripseni, värjännyt sekä ripseni että kulmakarvani ja sokeroinut kehostani about kaiken muun paitsi nuo edellämainitut, jotka kävin vartavasten värjäämässä. Kuulostaa hurjalta pynttäämiseltä, mutta ei eroa kyllä ketään huomaa. Paitsi minä tietysti. Olen ulkoistanut oman kauneudenhoitoni kolmannelle osapuolelle, jotta voin rauhassa laiskotella ja ihastella geelilakattuja kynsiäni ja sileitä sääriäni tekemättä niiden eteen yhtään mitään.

 

 

Kun iltaruutineistasi tulee enemmänkin rituaali

Kauas on kaikonneet ajat, jolloin iltapuhteiksi riitti hampaiden pesu ja pisu. Iltarutiinista on tullut hullu rituaali, joka pitää sisällään milloin mitäkin. Olenko syönyt liikaa suolaa? Juu olen, joten juon viisi litraa vettä, kupin vihreää teetä ja seison käsilläni, jotta silmäpussit eivät peitä näkökenttää aamulla. Olenko vähän väsähtäneen näköinen? Juu olen, joten läträän naamaani AHA-kuorinnan, kollageenintuotantoa herättelevän seerumin, hyalyronihappoa sisältävän silmänympärysseerumin ja lopuksi kylven öljyssä päästä varpaisiin, ihan vaan varmuudeksi. 

Kun kaupan ihanin vaate on kauluspaita

Iskimme taannoin toukokuussa ystäväni Jennin kanssa kaupoille. Sellaisella mielettömällä mimmi-energialla, jolloin pörssi aukeaa ja missään ei säästellä. Ihan varmasti tiedätte mitä tarkoitan. No, kaiken tämän energian saattelemina ostimme molemmat kauluspaidat. Minä valkoisen (tämän kuvissa näkyvän) ja Jenni mustan. Voitteko kuvitella sitä pettymyksen määrää, kun suuri ristiretkemme päättyi tällaiseen maltilliseen, jopa hieman vaatimattomaan saaliiseen? Valtava. 

Huomaan muutoinkin tietynlaista muutosta vaatekaapissani. Pukeutumisestani on jossain välissä tullut kovin järkevää ja tylsää. Joo-o, tylsää. Talvella, aikana, josta ette toki tiedä mitään, koska blogilakko, pukeuduin noin viitenä päivänä viikossa mustaan pooloneuleeseen. Sellaineen saatanan kalliseen ja hienoon mohair-merinoneuleeseen, mutta silti, pukeuduin siihen lähes joka päivä. Pukeuduin siihen niin paljon, että kollegani Saija pyysi, että voisin siirtää sen talvisäilöön. Kesäkuussa toteutuin pyynnön, mutta on nyt jo vähän ikävä. 

 

Kauluspaita COS | Hame 2ndhand | Lenkkarit Nilson | Aurinkolasit Celine | Verkkokassi H&M |

 

Kun sunnuntaina on kivempi siivota kuin olla krapulassa

Entinen bileprinsessa-minäni järkyttyisi kun tietäisi monestako viinilasillisesta tai after-oluesta olen kieltäytynyt viimeisen vuoden aikana. Kieltäydyn siksi, että sunnuntaisin on minusta paljon kivempaa pestä pyykkiä kuin maata krapulakoomassa sängyn pohjalla. Ei sillä etteikö humala olisi kiva, mutta krapula ei ole. Näin taannoin jossain meemin, jossa kahdenksantoistavuotiaan krapulaan viitattiin iloisella lenkkeily-kuvalla ja kakskytseitsemänvuotiaan krapulaan happiviiksillä. Allekirjoitan tämän mestariteoksen täysin. Ylipäänsä krapula, milloin siitä tuli näin hirveä? Lue edellä oleva Maija Vilkkumaan Mun elämä-biisin tahtiin.

Tosin sovittiin jo ennakkoon ystäväni Lauran kanssa, että tänä viikonloppuna juodaan viiniä. Koska kolme viikkoa on täysin oikea aika viittä vaille kolmekymppiselle selvitä edellisestä illanvietosta. Että ei tässä nyt ihan ikäloppuja vielä olla. 

Kesäpukeutumisesta tai sen olemattomuudesta

 

Termostaattini on taatusti rikkoutunut Aasian lämmössä vietettyjen vuosien seurauksena. Männäviikolla, hellettä 26 astetta, havahduin siihen tosiasiaan, että kiskon trenssitakkia niskaani työmatkalle, jottei vaan tulisi vilu. Harvinaisen kovaa varmaan saisi pyöräillä, että itsensä saisi tuolla kilometrin matkalla jäätymään, mutta aina on toki hyvä pelata varman päälle. Sadepäivän iskiessä kaivan mohairneuleet kaapista ulos ja muhin niissä tyytyväisenä työpöytäni ääressä, sormet kahvikuppia vasten lämmitellen. Varsinainen seksihelle koettelee tätä toimiston tätiä siis. 

 

 

Ei sillä, että harmittaisi tämä termostaattini temppuilu, sillä en innostu kesävaatteista noin hirveästi muutenkaan. Ainakaan just-nyt-tällä-hetkellä. Kesäpukeutuminen on sanana sellainen, että mielikuvissani assosioin sen yhteyteen hulmuavia, hippasen boheemeja mekkoja, remmisandaaleja ja kaikkea muuta, mitä katalogi tarjoaa lomakauteen. Upeaa, ajattelen, mutta tunnen tämän loma-asun sopivan itseäni paremmin sille onnekkaalle, joka viettää kesänsä biitsillä makoillen. Kun kesä kuluu töissä, on boheemin mekon sijaan niskassa useimmiten ihan tuikitavalliset työvaatteet.

On minulla myös yksi kesäpukeutumisen muoto, jota en voi sietää ollenkaan, myönnettäköön nyt samaan hengenvetoon.

Nimittäin kertakäyttöiset, järkyttävän huonolaatuiset viiden euron rytkylät, jotka joutaisivat mielestäni vain ja ainoastaan roskakoriin. Tai sinnehän ne lopulta joutuvatkin, kun muutaman pesun jälkeen nyppyyntyvät ja kuolevat surullisena pois. Tämän lisäksi niukat, paljastavat ja heppoisen oloiset kesähetkulat eivät sytytä. Olen vakaasti ja vanhanaikaisesti sitä mieltä, että katselen ventovieraan pakaraposkia mieluiten ja ainoastaan uimahallin saunassa ja sielläkään en mieluusti kovin läheltä. Tämä vakava ja konservatiivinen toimiston täti on nyt paasauksensa paasannut, pahoittelen jo ennakkoon ja siirryn takaisin aiheeseen.

 

 

Mihin minä, paasaava vilukissa sitten olen pukeutunut työpäivinäni? Lähinnä leveisiin lahkeisiin, kauluspaitoihin, tuiki tavallisiin t-paitoihin ja noh, aika paljon kyllä niihin mekkoihinkin. Ei mitään hirveen uutta eikä jännittävää, mutta visuaalisesti juuri sitä, mistä minun (huomio: voidaan olla eri mieltä, se on ihan jees!) silmäni pitää tällä hetkellä. Olen myös ostanut levottoman määrän uusia kesävaatteita: muun muassa oranssit hamppushortsit (joita virallisesti jo rakastan, ensi kesänä naimisiin), kukallisen mekon, joka vilkkui muutama postaus aikaisemmin sekä nämä kuvissa näkyvät leopardipöksyt. Näistä kaksi viimeisintä on päässyt työkäyttöönkin, shortsit assosioin enemmän vapaa-aikaan.

Olen miksannut niin töissä kuin vapaallakin sekaisin uutta sekä vanhaa, kerrostanut kauluspaitoja ja collegepuseroita sekä yhdistellyt muhkeita villaneuleita ohuen ohuisiin hameisiin. Ollut täydellisiä pukeutumissäitä siis, ainakin tämän rikkinäisen termostaattini kanssa. Olen myös houkutellut poikaystävää tasaisesti kameran taakse ja koneelta löytyykin liuta asukuvia, jotka odottavat vain julkaisu-napin painallusta. Toivottavasti kiinnostaa tai mies meni ja uhrautui turhaan.

 

Mokkatakki Relove/ Mohairneule Object/Kekäle/ Housut H&M/ Sneakerit Blue on Blue/Kekäle/ Laukku Marimekko/ 

 

Kuvissa yksi kesäinen taidonnäytteeni asusta, jossa voisin mennä tällä hetkellä oikeastaan mihin vaan – niin sinne toimistoon täteilemään kun vaikka kavereiden kanssa kaljalle. Kuvatkin voisivat olla tältä viikolta, sillä pukeuduin exact samoihin vaatteisiin kaksi päivää takaperin. Ja itseasiassa tuohon neulepuseroon kaksi päivää putkeen. Sen sijaan nämä kuvat ovat toukokuulta tai korkeintaan kesäkuun alulta, jolloin oli vielä ihan normaalia kulkea neulepaidassa. Eilisessä (kuolemanhiljaisessa) toimistossa sen sijaan olin hieman korni näky.

Pärjäilen, mutta hieman myös mietiskelen, että mihin meinasin sitten talvipakkasilla pukeutua. 

 

Aamuihmisyyden yli-inhimillisyys

 

Tahtoisin ihan jumalattomasti olla aamuihminen. Sellainen, joka kello viiden ja kuuden välillä kerii rankansa irti petauspatjasta ja ottaa uuden aamun vastaan iloiten. Lallatellen tuorepuristaa itselleen mehun, ottaa kylmän suihkun ja lähtee kohti työpaikkaa silloin kun muut, ne astetta huonommat ihmiset, vasta aloittavat joka-aamuisen torkuttamisensa. 

Mutta en kyllä haluamisestani huolimatta ole. 

 

 

En ole täysin toivoton tapaus. Torkutan toki usein, mutta useimmiten kohtuullisesti noin viisitoista minuuttia. Joskus tunninkin, mutta ei puhuta siitä. Saan päiväni käyntiin täysin mainiosti ilman kahvia, tai pakkokin, sillä juon kahvini nykyään vasta työpöydän ääressä muutama tunti heräämiseni jälkeen. Jokaisena aamuna teen aamupalan, laitan itseni mielestäni ihan kohtuullisen mukiinmeneväksi ja ulkoilen työpaikalleni noin kello yhdeksäksi. Siunausta hänelle, joka on keksinyt liukuvan työajan.

En muista koska olisin viimeksi ollut myöhässä, nukkunut pommiin tai joutunut skippaamaan osia aamurutiinistani. Ehkä joskus kouluaikoina ja kerran kaksi kesää sitten, kun olin katsonut työvuoroni alkamisen väärin. Silloin muuten nolotti. Saanen kyllä kiittää tästä ”aina ajoissa”-asenteestani lähinnä työaikojani, mutta tietysti mieluummin kiittelisin itseäni.

 

 

Tasaisin väliajoin yritän harjoitella aamuihmiseksi kääntymistä. Kuulostaa siltä, kuin harhaoppista käännytettäisiin kirkonmenoihin, mutta toisaalta, yhtä lahkonomaisena toimintana aamuihmisyys silmissäni näyttäytyy. Useimmiten onnistun huonosti, mutta tämänkertainen kokeiluni on mennyt oikeastaan aika hienosti. Olen jo muutaman viikon ajan herännyt sujuvasti kuuden korvilla, selviytynyt aamuistani nopeasti ja saapunut työpaikalle silloin, kun koko toimisto on vielä hiljainen. Vai ovatkohan kaikki kesälomilla.

Osan kokeiluni kiitoksista ansaitsee poikaystävääni, jonka kello soi 5.45 jokaisena arkiaamuna. Olen kannustanut häntä potkaisemaan minut sängystä ylös vaikka väkisin, mutta hän ei ilmeisesti tohdi yrittää ja pilata mahdollisesti siinä omia aamujaan. Olen harvemmin kiukkuinen, paitsi ehkä juuri silloin, kun herään kesken unieni. Vaihtoehtoisesti  voisi kiittää myös kesää ja sen jumalatonta määrää valoa, joka salakavalasti herättää aamu-unisen. Mutta mieluummin kiittäisin tässäkin tapauksessa itseäni. Ruokkisi luottoa tulevaan nähkääs.

 

 

Jostain syystä viime talvena Kambodzassa olin kolmen viikon ajan täydellinen aamuihminen. Heräsin joinain aamuina niin aikaisin, ettei majapaikkamme mama ollut edes saanut vielä kahvipannuaan tulille. Ja se on aikaista se. 

Tulin siihen tulokseen, että tuona aikana Kambodzassa salaisuuteni oli se, että kerrankin elämässäni menin ajoissa nukkumaan. Tarkalleen ottaen kömmin sänkyyn jokaikisenä päivänä kello yhdeksän ja kymmenen välillä. Mitäpä muuta sitä tekisi pilkkopimeässä bungalowissa kuin nukkuisi. Lopputulema? Heräämisen sijasta olenkin siis aivan törkeän huono menemään nukkumaan. Miettikää, kaksikymmentäseitsemänvuotias ihminen ei osaa mennä nukkumaan, vaikka tietää sen olevan hyväksi itselleen? Näin on maailmankirjat sekaisin. 

 

 

Kävin hankkimassa meille makuuhuoneeseen uudet tekstiilitkin, sillä ajattelin että edistäisi tätä nukkumaanmenoani. Ei auttanut, vaikka makuuhuone itsessään nyt kovin viihtyisä onkin. Voi myös olla että käytin projektiani hyvänä syynä uusia kyseiset, kylläkin uusinnan tarpeessa olleet, lakanat.

Ei auta siis lakanat, ei järkevät puheet. Olisiko siis vinkkejä aamuihmiseksi kääntymisessä? Oletko ehkä itse sellainen tai vielä parempaa, sellaiseksi kääntynyt? Kerro jo! On alkanut projektini meinaan takkuamaan, sillä vaikka heräänkin aikaisemmin, nukun aivan liian vähän. Kostautuu viikonloppuisin, kun ilman herätyskelloa koisinkin yhtäkkiä kellon ympäri. Olisikohan ratkaisuna selkärangan kasvattaminen vai vaihtoehtoisesti sen tosiasian hyväksyminen, että kelloni käy eri aikaa kuin noilla yli-inhimillisillä aamuihmisillä.