Vuorokausi siinä meni, että vaihdettiin maata, saarta, kieltä ja valuuttaa. Heitettiin rinkat selkäämme Penangissa muutamaa minuuttia vaille kaksitoista maanantaina ja luovutettiin huoneemme avaimet. Ulkona oli niin tuskaisen kuuma, että majapaikamme omistaja vaati saada heittää meidät satamaan. Otettiin kyyti ilolla ja hyvillä mielin vastaan. Satamassa hyppäsimme lauttaan, saavuttiin hetkeä myöhemmin Butterworthiin ja etsittiin juna-asema. Hieman ennen kahta istuttiin jo junassa.
Matka raiteilla kesti 15 tuntia, hieman kauemmin mitä piti, sillä jouduttiin seisomaan Malesian ja Thaimaan rajalla tullin ihmetellessä erään oranssiin kaapuun pukeutuneen papparaisen passia. Poistuttiin junasta Chumponissa, hörpättiin mustat kahvit ja lähdettiin talsimaan kaupungin autioita katuja viiden jälkeen aamulla. Bongattiin minivan, jonka kyydissä nuokuttiin kolme tuntia matkalla Ranongiin. Siellä kiivettiin songthaewin kyytiin, sitten lava-auton lavalle ja ehdittiin onneksemme aamuyhdeksältä lähtevään veneeseen. Noin kello kaksitoista oltiin Ko Phayamin satamassa. Lunastettiin 70 bahtilla skootterikuskit ja suhattiin läpi viidakon toiselle puolelle saarta. Siellä odotti turkoosi meri, valkoinen hiekkaranta ja messevin bungalowi missä ollaan tällä reissulla nukuttu. Odotus ja pitkät tunnit tien päällä oli palkittu.
Paitsi sitten nousi kuume, nenä alkui valumaan erinäisiä erittäitä ja meikäläiset makasi koko alkuviikon peiton alla hytisten. Pikku hiljaa alkaa elämä voittamaan. Niin paljon, että jaksoin vihdoin avata koneenkin kannen. Hirveästi ei ole nyt mitään tarjolla, muutamia näpsyjä vaan matkan varrelta.
Huomenna ajateltiin olla jo niin terveitä, että mennään tuonne vieressä pauhuavaan mereen lillumaan. Tähän mennessä villein kohtaaminen veden kanssa oli mun eiliset varpaiden kastelut, joista seurasi vain tuskallista manguntaa. Ei ole erityisen helppoa koittaa parannella oloaan, kun oikeasti haluaisi kirmata rannalla bikineissä ja nauttia täysin siemauksin lomansa loppumetreistä.
Mutta ehkä sitten huomenna. Nyt taidan tilata vaihteen vuoksi mangolassin ja tuijotella vielä tämän illan rantaa turvallisen etäisyyden päästä.
Toimitus, eli minä, huomauttaa että tekstin piti oikeasti ilmestyä blogosfääriin jo perjantaina, mutta pikkuruiset kismat minun ja paikallisen nettiyhteyden kanssa aiheutti ongelmia. Odotus on jo palkittu, ja ollaan käyty meressä räpiköimässä valtavien aaltojen seassa onnemme kukkuloilla. Nenästäkin löytyy enään ainoastaan massiiviset määrät suolavettä.
